Tekstit

"Koppikarisman" kehittyminen.

"jotain tarvis tehdä" On vuosi 1980 ja olen elämässäni siinä vaiheessa, että "jotain tarvis tehdä", mutta mitä? Sattumalta törmäsin  erääseen lukioaikaiseen koulukaveriin. Hän kertoi olevansa kuntohoitajakoulussa,  kehui paikkaa minulla  ja rohkaisi hakemaan sinne. En ollut koskaan ajatellut, että lähtisin hoitoalalle. Ennemminkin minua kiinnosti metsä ja siihen liittyvät ammatit. Pyrin kouluun ja  pääsin. Siitä alkoi hoitajan ura, jolle ei loppua näy (kiitos TP).  Metsä on sen jälkeen ollut kunnon hoitamisen ja rentoutumisen paikka ja hyvä näin.  Muutamia vuosia myöhemmin sain kuulla, että tuttuni oli itse ollut täysin kypsä koko koulutukseen ja vedätti minua. Kuntohoitoja Valmistuin vuonna 1981 kuntohoitajaksi. Koulussa opin  anatomian ja lihasten hieronnan perusteet. Hoitotyö tapahtui hoitohuoneessa, jota jatkossa nimitän "kopiksi". Siellä minulla oli loistava anatomian opettaja, joka sai kiinnostukseni heräämään (kiitos Matti V). Vielä nykyäänkin

Erään juoksun tarina

Kuva
Aiemmassa blogissani olen kertonut, että olen kalevankiertäjä( Linkki blogiin:  Monipuolisuutta liikuntaan ). Laji tuo tärkeää monimuotoisuutta liikuntaani, koska siinä harjoitellaan ja suoritetaan kuutta eri lajia vuoden aikana. Tänään on kalevankiertäjän juhlapäivä. Suoritusvuorossa on juoksu ja juoksumatkana puolimaraton Porin Yyterissä. Juoksua ei suoriteta Yyterin hiekalla, vaan koko matka on asfalttia. Lisäksi reitti on lähes tasainen ja siinä on monen kilometrin pituisia suoria. Kuulostaa tosi tylsältä.   En ole kovin kilpailuhenkinen, mutta haluan hiukan kisailla. Liikuntani on tavoitteellista ja tavoitteena on terveys. Koska reitti on helppo, fiilis omasta kunnosta on hyvä ja sää mitä mainioin, päätän laittaa juoksulle muitakin tavoitteita. Loppuaika 1.45 - 2 h, keskipulssi 160 sykettä/min, viimeinen kilometri kisani nopein ja tietysti hyväkuntoisena maalissa.   Juoksu hoitaa mieltä!   Koko ikäni olen liikkunut paljon, mutta vasta viimeiset 10 vuotta olen harrastanut kes

Mustelmasta arpeen!

Olin noin 10-vuotias ja kädessäni oli upouusi puukko. Innoissani veistelin puun palasta lastuja ja sitten se tapahtui. Puukko lipesi ja viilsi ison palkeenkielen lähes irti vasemmasta etusormestani. "Valtava" verenvuoto tyrehtyi melko nopeasti, kun hetken puristin haavaa tiukasti. Vaikka haava ei ollut syvä niin siihen tuli arpi, joka on siinä edelleen 50 vuoden jälkeen. Arpi on hiukan kovempi ja vaaleampi kuin muu iho. Minua se ei juurikaan vaivaa, vain pieni kosmeettinen haitta ja hiukan kiristää, kun nivelen taivuttaa ääriasentoon. Kun elämässä sattuu ja tapahtuu, niin arpien määrä ihmisessä myös lisääntyy. Tulee pinnallisia arpia ja syviä arpia. Lisäksi tulee henkisiä arpia, joihin en tässä blogissa puutu. Arpikudos on aina hiukan kovempaa ja huonommin joustavaa, kuin ympärillä oleva muu kudos. Haavan arpeutuessa kudokset tarttuvat helposti kiinni toisiinsa. Myös hermo voi tarttua kiinni arpeen ja lihaskalvot voivat juuttua kiinni toisiinsa. Lihaksen sisällä oleva arpi on

Taistelu painovoimaa vastaan

Kuva
  Isaac Newtonin päähän tipahti puusta omena 1600-luvun loppupuolella ja melko pian sen jälkeen tiedettiin, mitä on painovoima. Kun ihminen syntyy, niin siitä alkaa elinikäisen taistelu painovoimaa vastaan. Toisaalta painovoimasta on myös paljon hyötyä. Ensimmäinen vuosi on yleensä menestyksekäs. Tuhansien hävittyjen taistelujen jälkeen lihasvoima ja kehon hallinta kehittyvät niin paljon, että ihmisenalku voittaa taistelun ja nousee seisomaan. Pian sen jälkeen tulevat ensimmäiset haparoivat askeleet. Voi sitä voiton riemua. Seuraavan vuoden aikana monelta onnistuu jo juokseminen. Kävely ja juoksu ovat "perusliikuntaa", jotka lähes kaikki oppivat. Näitä perustaitoja pitää harjoitella koko elämän ajan, jotta ne säilyvät. Kun ihminen kasvaa niin vipuvarret pitenevät ja voiman tarve tietysti lisääntyy. Koko lapsuuden ja nuoruuden ihmisellä on luontainen tarve kehittää perustaitoja. Lisäksi painovoimaa vastustetaan erilaisilla liikunnallisilla leikeillä, joihin kuuluu esim.

Kipeän selän tarina jatkuu...

Kuva
On perjantaipäivä. Lähes kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun selkä alun alkujaan kipeytyi. Se on ollut koko viikon oireeton, joten luulin, että vaiva oli jo kokonaan poissa, mutta ei ollut. Pihalla odottaa Heräte 1. Savolaistyyppinen vuorosoutuvene, jossa toinen soutaa ja toinen meloo takana ja noin vartin välein vaihdetaan vuoroa. Kävin heräteostoksena hakemassa sen Pohjanmaalta ja tarkoitukseni on ollut ryhtyä soutamaan lähes päivittäin. Soutu on mielestäni ainoa oikea tapa edetä vesillä. En erityisemmin pidä pärisevistä moottoriveneistä, jotta ryskyttävät ikävästi aallokossa. Purjehdus taas on liian hidastempoista ja pitkästyttävää. Kerran kesässä menee sopivalla tuulella, mutta horisontin jatkuva tähystäminen ei ole minun juttuni. Melonta ja suppailu menettelevät, mutta soutu kunnon veneellä on jatkuva elämys. On tyyni ilta ja loistava keli. Saan houkuteltua tyttäreni "vastapainoksi" veneeseen. Vuorosoutuvene "kyntää", jos perässä ei ole soutukaveria. Nostam