Erään luistelun tarina!
Tämä kirjoitus on jatkoa aikaisemmin kirjoittamaani blogiin "Ylistys Luistelulle".
Herään aamulla klo 6.00 Siirilän tilan majoituksesta Seinäjoella. Katson heti Ilmatieteenlaitoksen sääennusteet kännykästä. Yksi aste pakkasta ja myöhemmin päivällä lumisadetta. Tulossa on liukas keli. Ikävä tieto on, että tuulta on jopa 7 m/s.
Tilan "emäntä" oli valmistanut monipuolisen aamiaisen, joka nautittiin kodikkaasti pirtin pöydällä. Talon kaksi koiraa hyörivät ympärillä ja luovat kodikasta tunnelmaa. Muutenkin paikassa on paljon nostalgiaa. Voin suositella!
Tänään on kalevankiertäjän juhlapäivä, kun vuoden 2023 kisa alkaa. 30 km luistelun ensimmäinen erä starttaa klo 8.00, joten minun pitää kiirehtiä paikalliselle jäästadionille.
Vaikka ensimmäisessä erässä ei ole kuuman ryhmän kilpailijoita, niin pukukopissa voi aistia jännitystä. Suurin osa miehistä on hiljaa ja valmistautuu henkisesti kisaan. Itse yritän hiukan vitsailla vieruskaverin kanssa ja näin lievittää jännitystä.
Lämmittelykierroksen jälkeen kisa alkaa ja vauhti kiihtyy. Kaarteen sirklauksessa retkiluistimet pitää hyvin. Takasuoralla kiihdytän vauhtia ja hämmästykseksi huomaan, että olen takakaarteessa ensimmäisenä ja joudun vetopuuhiin. Koska vauhti ei tunnu minusta kovalta, päätän jatkaa kärjessä ja lisään vielä hieman vahtia. Pulssimittari näyttää 160 ja tiedän, että nyt ei enää voi lisätä vauhtia tai lopussa ei hyvä heilu.
Olen kärjessä muutaman kierroksen ja ohittelen jatkuvasti hitaampia. Kuulutus kertoo, että porukkaa vetää Arto Jokela. Tätä ei ole aiemmin tapahtunut. Kannattaa valita tasolleen sopiva erä (heh heh).
Sitten pikaluisteluasuun sonnustautunut nainen liukuu ohi ja minä jään peesiin. Kuulutuksesta kuulen, että hänen nimi on Ulla. Hämmästyksekseni huomasin, että vauhtini on ollut sen verran reipasta, että vain neljän luistelija ryhmä on kärjessä.
Ullalla vauhtia riittäisi, mutta hän haluaa luistella ryhmässä ja pyytää vetoapua meiltä muilta. Työnjako vakiintuu siihen, että Ulla vetää kolme kierrosta ja siinä välissä, joku meistä "herrasmiehistä" yksi tai kaksi kierrosta. Näin edetään tasaiseen tahtiin ja vauhti säilyy hyvänä ja melko tasaisena.
Puolimatka on ohitettu ja keskityn, että tekniikka pysyy edes jotenkin koossa. Takasuoralla tuuli on hiukan myötäinen. Pysyn hyvin ryhmässä ja ojennan aina hiukan selkää, jotta siellä oleva lievä pakotus helpottaa.
Etusuoralla tuuli on vastainen ja meinaan ajoittainen pudota peesistä. Sinnittelen mukana ja pyrin matalaan asentoon. "Ime rako kiinni", kuuluu huuto. Saan voimia kannustuksesta, joita saan Jamolta ja joukkuekaveriltani Mikalta, joka myös laskee kierroksiani.
Tasapainoni riittää siihen, että kaarteet sirklaan molemmat kädet selän takana. Pyrin luistelemaan hieman matalampana ja saamaan näin painetta hyvin molemmille jaloille. Vauhtini ei tosin kiihdy kaarteessa vaan hidastuu.
20 km kohdalla tulee toinen kirikierros. Pienen keskustelun jälkeen päätetään, että myös toinen kiri kuuluu työjuhta Ullalle ja hän kiittää kohteliaisuudesta. Tosin olisi hän ottanut sen muutenkin.
Vielä 5 km sinnitellen mukana ja minusta ei enää ole apua vetohommissa. Kärjen vauhti ilmeisesti hiukan kiihtyi ja putoan väkisin vauhdista. Onneksi olemme aiemmin ohittaneet pääjoukon kierroksella ja pääsen loppumatkan luistelemaan heidän mukana.
"Viimeinen kierros", huutaa Mika. Otan kädet pois selän takaa, heilutan käsiä rytmikkäästi ja kiihdytän vauhtia. Pieni loppukiri irtoaa ja maalissa olen hyväkuntoinen.
Miksi pitää kilpailla?
Mikä saa 63 vuotiaan miehen matkustamaan 350 km päähän, luistelee letkassa 75 kierrosta ovaalia 400 metrin rataa ja vielä maksaa siitä? "Ei mitään järkeä" sanoo rakas vaimoni. Myös itse ajoittain epäilen, onko siinä mitään järkeä.
Kisailu motivoi liikkumaan. Vaikka pidän luistelusta ja käyn säännöllisesti Madolla treenaamassa, niin tietoisuus kahden kuukauden päästä olevasta kisasta lisää intoa. Tekniikka, tasapiano ja jopa kunto kehittyi tasaisesti. Harjoittelun ansiosta kisa meni hyvin ja fiilis sen jälkeen myös hyvä.
Kisassa tunnelma on yleensä hyvä. Osa tavoittelee voittoa, osa vain pyrkii säilyttämään tasonsa verrattuna edellisvuoteen ja osa vain fiilistelee kisan tunnelmaa. Kuulumisten vaihto samanhenkisten ihmisten kanssa, jotka tulevat ympäri Suomea, on mukavaa. Voi sitä aikaansa huonomminkin käyttää.
Kisan "saldo"
On maanantai, istun työhuoneessani ja viimeistelen blogiani. Eilen kävin hiihtämässä 15 km ja valmistautuminen Helenan hiihtoon on alkanut. Kalevan kierroksen hienous on siinä, että ei tarvitse uudestaan keskittyä luistelukisaan vaan tulee seuraava laji. Esim. ne jotka vain juoksevat kärsivät usein penikkataudeista, kantakalvontulehduksista, juoksijanpolvista, pakaran kivuista jne. Kun laji vaihtuu niin kudokset tykkäävät ja vaivojen todennäköisyys vähenee selvästi. Eikös liikunnan tärkein tavoite ole terveys!
Ikääntymisestä huolimatta, kisassa tuli uusi ennätys, tunti seitsemän minuuttia ja ajasta vielä pois 40 sekuntia parista kirikierroksen kakkossijasta. Tosin muutaman sekunnin tappio seurakaveri Mikalle hiukan kismittää. Erityinen kiitos Ullalle ja muulle kärkiryhmälle peesiavusta.
Luistelu on lempeä laji kudoksille ja vältyin vaivoilta. Tosin reilu tunti on niin lyhyt aika, että kudokset kestävät sen hyvin. Selkä on hiukan jäykkä ja reidet tutuvat hiukan väsyneiltä. Tällaisen kisan jälkeen myös mieli on hiukan "tyhjä" ja keskittyminen työhön vaatii tsemppiä.
Seuraavan blogin aihe on "perinteinen vai vapaa" ja myöhemmin raportti Helenan hiihdon tunnelmista. Pysykää kanavalla!
Kiva kirjoitus!
VastaaPoista