Liike on lääke - kuka määrää reseptin?

Kun kärsimme kivusta tai särystä, lääkäri määrää usein lääkettä. Reseptissä määritellään tarkasti annostus: liian pieni määrä ei auta, ja liian suuri annos voi aiheuttaa enemmän haittavaikutuksia kuin hyötyjä.

Nykyään joka puolella toistetaan mantraa ”liike on lääke”. Mutta jos liike kerran on lääkettä, kuka kirjoittaa siihen reseptin? Millä ammattikunnalla on todellisuudessa riittävä koulutus ja ammattitaito ohjata liikuntaa niin, että se hoitaa vaivaa? Alalla on yllättävän paljon ”puoskareita”, ja tätä aihetta pohdin seuraavassa.

Terveyttä ylläpitävä vs. sairautta hoitava liikunta

Ensinnäkin terveyttä ylläpitävä ja vaivaa hoitava liikunta menevät jatkuvasti sekaisin. Terveyttä edistävä liikunta voi itse asiassa pitää vaivaa yllä, jos sen annostelu on väärä. Toisaalta kevyet, kipua hoitavat liikkeet eivät riitä ylläpitämään yleistä terveyttä.

Esimerkiksi vaivan perimmäinen syy voi olla voiman puute. Jos kudokseen on tämän vuoksi syntynyt ärsytystila, ei pidä suinkaan rynnätä tekemään raskasta voimaharjoittelua. Kivun vuoksi elimistön voimantuotto on usein heikentynyt entisestään. Vasta kun riittävän kevyellä harjoittelulla saadaan kipu kuriin, voimantuotto alkaa palautua. Tämän jälkeen voidaan siirtyä voimaa lisääviin harjoituksiin, jos heikkous on ollut vaivan juurisyy.

Lihas voi tuntua kireältä, mutta sen venyttäminen ei auta, tai kireys voi jopa lisääntyä. Syynä on usein ärtynyt hermo. Silloin hoitona ei ole venytys, vaan hermoa elvyttävät liu’utukset. Lihasten venyttely on terveysliikuntaa, ei vaivaa hoitavaa liikuntaa. 

Kävely on lääke moneen vaivaan, mutta tunti kävelyä voi ärsyttää, kun taas kolme varttia hoitaa. Oikeaan annosteluun vaaditaan ammattitaitoa, ei mutua.

Kun lääkäri ”puoskaroi”

2000-luvun alussa Tohtoritalon yhteyteen perustettiin suuri fysioterapian yksikkö, jonka osakkaiksi tuli useita ortopedejä. Ensimmäisessä yhteispalaverissa eräs ortopedi avasi suunsa ja totesi: ”Meille on ortopedian koulutuksessa kerrottu, ettei fysioterapia auta mitään, joten tältä pohjalta aletaan rakentaa yhteistyötä.” Ajattelin, että tässä onkin melkoinen työsarka edessä.

Niistä ajoista on tultu eteenpäin, mutta välillä tuntuu, että kovin vähän. Lääkäri pohtii edelleen ensisijaisesti, onko ratkaisu pilleri, piikki vai puukko. Hän tekee tutkimukset ja pyrkii välittömään diagnoosiin. Jos lääkäri kuitenkin toteaa liikunnan olevan ratkaisu, on suorastaan puoskarointia, jos hän alkaa itse antaa tarkempia liikeohjeita. En minäkään neuvo potilasta lääkityksessä – se on lääkärin aluetta.

Kun potilas lopulta päätyy fysioterapiaan lääkärin antamien ohjeiden kanssa, ne ovat usein mutu-tasoa tai peräisin jostain naistenlehdistä. Kerran eräs mies tuli vastaanotolleni selkävaivan vuoksi. Kysyin, oliko hän saanut ohjeita vaivan hoitoon. ”Joo, lääkäri ohjasi yhden liikkeen”, hän vastasi. Potilas näytti harjoitteen: se oli jonkinlaista lantion edestakaista liikettä, joka oli mielestäni poimittu jostain miestenlehdestä tai lääkärin omasta kokemuksesta periaatteella ”koska tämä auttoi minua, se auttaa varmaan kaikkia muitakin”.

Personal Trainerit ja valmentajat – terveyttä vai tuloksia?

Amerikasta meille on rantautunut PT-kulttuuri (Personal Trainer). PT:n ydinosaamista on terveyttä ylläpitävän liikunnan ohjaaminen: harjoitusohjelmien laatiminen ja suoritustekniikoiden valvonta. Kun tavoitteena on terveyden edistäminen, nousujohteisuuden tulisi olla maltillista, jotta vältytään uusilta vaivoilta.

Valmentajat taas ohjaavat urheilijoita, jotka haluavat kilpailla ja voittaa. Kun kipu tai vaiva iskee kesken kisakauden, liikutaan harmaalla alueella. Mikä on oikea liikeresepti, kun tulosta on parannettava vaivasta huolimatta? Usein ratkaisut perustuvat mutuun, vaikka panokset ovat kovat. Yleisurheilun halli-MM-kisoja seuratessa huomasi, että lähes jokaisen voittajan vakiovastaus menestyksen syyksi oli: ”Olen saanut harjoitella terveenä.”

Liikunnanohjaajat, hierojat ja ”temppujen tekijät”

Liikunnanohjaajat ja liikunnanopettajat tekevät arvokasta työtä ohjatessaan terveitä ihmisiä ja auttaessaan liikunnallisen elämäntavan löytämisessä. Sen sijaan hierojien kohdalla näkee nykyään huolestuttavaa ilmiötä: monet heistä tarjoavat verkkovalmennuksia erilaisten vaivojen hoitoon. Onkin syytä kysyä, kuuluuko vaivaa hoitavan liikunnan ohjaus todella hierojan koulutukseen vai mennäänkö tässäkin mutulla?

Oma lukunsa ovat ”temppujen tekijät”: praktikot, paatit ja jäsenkorjaajat sekä muut kansanparantajat. Onneksi vain harvat heistä antavat liikuntaohjeita, ja se on hyvä. Manuaalisilla tempuilla saadaan usein hetkellistä apua ilman, että potilaan tarvitsee muuttaa elintapojaan tai tehdä tylsiä harjoitteita – mikä tietysti sopii monelle.

Fysioterapeutti on vaivaa hoitavan liikunnan asiantuntija

Mutta eipä meidänkään ammattikuntamme puhtaita papereita saa. Ongelma on, että fysioterapeutteja on moneen lähtöön. Fysioterapiakoulutuksessa on kaksi päälinjaa: neurologinen fysioterapia sekä tuki- ja liikuntaelinten (TULE) fysioterapia.

Neurologiseen fysioterapiaan ohjataan sairautta hoitavaa liikuntaa vakavasti ja usein pysyvästi sairaille ihmisille (esim. MS, aivohalvaus, Parkinson). Näitä harvemmin kukaan muu ammattikunta puoskaroi – onneksi. Sen sijaan TULE-fysioterapia on monitahoista. Maallikkoa sekoittavat monet asiat, ja kun hoidolle on asetettu kovat odotukset, pettymyksiä tulee paljon, jos terapia ei vastaakaan niitä eikä tuloksia synny.

Kela-byrokratia sekoittaa pakkaa

Ammattikenttää esim. sekoittaa entisestään Kelan järjestelmä, joka jakaa fysioterapian eri lokeroihin.

• Kela 1 (Työfysioterapia): Lakisääteistä, työnantajalle pakollista toimintaa, jonka tavoitteena on ennaltaehkäisy.

• Kela 2 (Sairaanhoidollinen fysioterapia): Tässä vaiheessa ”tauti on jo päällä”. Tämä on hoitavaa fysioterapiaa, eikä se ole työnantajalle pakollista.

Tässä viidakossa tavallinen potilas menee helposti sekaisin. Hän saattaa todeta: ”Olen käynyt jo viisi kertaa työfysioterapiassa, eivätkä ohjeet auttaneet – miksi menisin enää johonkin toiseen fysioterapiaan, josta joudun vielä maksamaan?”  Tässä vaiheessa moni luovuttaa ja kääntyy kenties kansanparantajan puoleen. 

Hands-on vai hands-off?

Osa fysioterapeuteista on nykyään niin sanottuja hands-off-terapeutteja. Potilaaseen ei kosketa lainkaan, vaan annetaan ainoastaan liikeohjeita, jotka potilas toteuttaa itsenäisesti. Tällaista linjaa suositaan usein kunnallisella puolella ja työfysioterapiassa, missä resurssit ovat niukat ja jonot pitkiä. Aikaa manuaaliselle käsittelylle ei yksinkertaisesti ole. 

On kuitenkin muistettava, että myös fysioterapeutin antama manuaalinen käsittely on liikettä, joka hoitaa. Jos hermo on jumissa, sen liukuvuutta voidaan parantaa passiivisella liikkeellä. Kehon asennon toispuoleisuutta voidaan korjata kudosten käsittelyllä, ja tarkasti ohjattu ”herättely” voi olla välttämätöntä lihakselle, joka ei aktivoidu kunnolla.

Erikoistuminen on potilaan etu

Kun fysioterapeutti valmistuu koulusta, hän on ”kokonaisvaltainen”. Hän osaa vähän kaikkea, muttei mitään kunnolla. Kun kokemusta karttuu, seurataan kokeneempien työtä ja kouluttaudutaan lisää, jolloin ”kokonaisvaltaisuuden” pitäisi hävitä ja syvällisen osaamisen tulla tilalle. Kokonaisuutta pitää tietysti arvioida ja tarvittaessa konsultoida kokeneempaa.

Jos luulee olevansa ”Da Vinci”, joka hallitsee kaikki "tieteenalat" varpaista päälakeen ja antaa siinä sivussa ohjeita ravintoon, mielenterveyteen ja parisuhteeseen, niin harakoille mennään. Ei kirurgikaan voi olla kokonaisvaltainen ja leikata aivokasvaimista umpisuoleen. Jopa ortopedit erikoistuvat eri niveliin – saman pitäisi päteä fysioterapiassa.

Itse olen erikoistunut toispuoleisiin vaivoihin lonkassa, pakarassa ja selässä. Näitä potilaita tulee luokseni ympäri Suomea. Syitä siihen, miksi apua ei saada omalta paikkakunnalta, on monia, mutta yleisin on väärä liikeresepti.

Annostelu on pielessä. Ei hoideta kipua, vaan yritetään lisätä voimaa. Periaatteessa ei ole vääriä harjoituksia, on vain väärää annostelua. Mitä ärtyneempi kudos, sitä tarkempaa on annostelu. Mitä haastavampi harjoitus, sitä tarkempi on määrä. On tärkeää, miten harjoitus tehdään, mutta ei läheskään niin tärkeää kuin se, miten paljon sitä tehdään.

Lopeta mutu ja hanki oikea valmentaja

Kun urheilija valmistautuu olympialaisiin, hänellä on oltava pätevä valmentaja. Ei hän selaa Googlea, YouTubea tai etsi ohjeita tekoälyltä – hän luottaa valmentajaan. Jos luottaa mutuun, voittoja ei tule. Se ei voita, joka treenaa eniten. Levon ja harjoittelun suhteen on oltava oikea, jotta voitto on mahdollinen.

Sama pätee vaivojen hoitoon: siihen tarvitaan pätevä valmentaja. Vaivasta kärsivän tavallisen ihmisen ”olympiavoitto” on se, kun kivut ja säryt poistuvat.

Toistan tämän vielä kerran: fysioterapeutti on sairautta ja vaivaa hoitavan liikunnan asiantuntija, joka määrää reseptin ja valvoo sen noudattamista. Toisaalta huutoon on vastattava ja tuloksia on tultava – muuten valmentaja vaihtuu.  Fysioterapeuttien pitäisi tuoda tämä selkeämmin esille tässä temppuja tekevien hoitajien viidakossa.

"Liike"