Kotkan Jukolan sateinen yö

 

Paluu Jukolan yöhön 

Reilu kuukausi aikaa, kunnes on Kotkan Jukolan viesti. Sosiaalinen media tykittää viestejä Jukolasta, ja minulla alkaa kisakuume nousta. Yksi vuosi on jäänyt väliin, mutta nyt pitäisi löytää joukkue, jossa pääsisi kirmaamaan metsään. Aiemmin olen juossut niin sanotuissa kaveriporukoissa, mutta nyt yritän päästä oikein suunnistusseuran kilpajoukkueeseen. Olen ollut vuosia Rasti-Piikkiön (RaPi) jäsen, mutta en ole ollut aktiivisesti seuran toiminnassa mukana.

Vastaan RaPi:n sähköpostiin, jossa pyydetään ilmoittautumaan mukaan Jukolaan – tosin olen viikon myöhässä. ”Olisiko vielä paikkaa johonkin joukkueeseen? Mikä tahansa osuus kelpaa”, kirjoitan. Matin vastaus tulee nopeasti: ”Valitettavasti kaikki joukkueet ovat jo täynnä.” Hmm... voi voi. Pitäisiköhän ilmoittautua suunnistajanpankkiin?

Menee noin tunti, ja puhelimeen kilahtaa uusi sähköposti: ”Kolmosjoukkueessa on avautunut aloittajan paikka.” Ok, suostutaan – vaikka aloituksesta onkin huonoja muistoja.

Kytäjän painajaisesta 16. Jukolaan

Vain kerran aiemmin olen aloittanut viestin, ja se tapahtui Kytäjä-Jukolassa. Vettä tuli kaatamalla ja maasto tiedettiin vaikeaksi. Ryntäsin innolla porukan mukana metsään, mutta kartanluku unohtui ja päädyin väärään letkaan. Muut leimasivat, ja minä lähdin hakemaan omaa rastiani. Toinen hajonta löytyi, mutta taas väärä koodi. Missä on minun rastini? Epätoivo alkoi iskeä. Lopulta kuin ihmeen kaupalla löysin oikean rastin. Ketään ei näkynyt missään, joten loppumatkasta tuli melkoinen kiri. Onneksi moni muukin oli vaikeuksissa todella haastavassa maastossa.

Tämä on jo 16. Jukolan viestini. Ensimmäinen oli Tampere-Jukola vuonna 2008. Sen jälkeen olemme olleet 15 kertaa innolla mukana Urpon Rytkyn joukkueessa. Tekoäly kertoi minulle, että Urpon Rytkyn paras sijoitus on ollut niinkin kova kuin 535 Kytäjällä, ja oma parhaani on Valo-Jukolan 6. osuuden sija 456. Aika hyvin harrastelijoilta!

Kohti Kotkaa!

Bussi Kotkaan lähti lauantaiaamuna klo 6.30. Paikalle saapui paljon tuttuja kasvoja, joita olin nähnyt GANT-rasteilla, mutta nimeltä tunsin vain muutaman. Porukka näytti olevan hyvä sekoitus nuoria ja kokeneempia pihkaniskoja. Olo bussissa muuttui pian mukavaksi ja leppoisaksi.

Seuran puheenjohtaja Yrjö piti matkan alussa puheen tekoälyn käytöstä suunnistuksessa – en ymmärtänyt siitä mitään. Takanani bussissa istui tuttu pariskunta, Tarja ja Jaakko, jotka kertoivat talon tavoista ja seuran jäsenistä. Tarjalta sain myös tuliterän seuran paidan, jonka käyttäminen kisassa tuo vähän lisäpaineita.

Matkan pääpuheenaihe oli sää, sillä ennuste lupasi rankkaa sadetta aina sunnuntaiaamuun asti. Telttapaikat löydettiin nopeasti, ja sateen pelossa teltat koottiin rivakkaan tahtiin. Hommaa johti taidokkaasti joku nuori rapilainen (joka myöhemmin pisti painiksi veljensä kanssa niin, että tanner tömisi ja sammaleet lensivät Seitsemän Veljeksen tyyliin, heh heh).

Sateen ropinaa ja Venlojen kuraisia terveisiä

Kun teltat oli pystytetty, saapuivat ensimmäiset pisarat, ja siitä sade tasaisesti yltyi kohti iltaa. Omaan lähtööni oli aikaa 12 tuntia, joten ehdin hyvin tutustua kisa-alueeseen ja fiilistellä Venlojen viestiä. Juoksutyylejä on monenlaisia, kun loppusuoralla painaa huippusuunnistajia kolmannelta osuudelta maaliin – ja samalla suoralla taapertaa ensimmäisen osuuden väsyneitä, mutta onnellisia ja ylpeitä naisia.

Palasin teltoille, jonne saapui ensimmäisen osuuden suorittaneita kuraisia Venloja. ”Hirveätä kivikkoa, syviä ja leveitä ojia ja älyttömän märkää”, kuului kommentteja. Lähes jokainen kertoi kaatumisista ja liukastumisista. Ajattelin itsekseni, että huh huh – nyt sentään on vielä valoisaa. Kun minä lähden matkaan, on pilkkopimeää ja sateen pitäisi vielä yltyä.

Päätin mennä nukkumaan pariksi tunniksi. Onneksi minulla on hyvät unenlahjat, joten pieni meteli ei haittaa.

Rullallinen teippiä ja lähtöviivan pulssivertailua

Kun heräsin, aloin valmistautua kisaan. Kun ikää on 66 vuotta, pitää teipata tueksi sekä nilkat että polvet. Teippiä menee urakalla – kokonainen rulla. Teipit auttavat kuitenkin niin hyvin, etteivät nivelet kipeydy juostessa eikä seuraavana päivänä ole mitään ongelmia. Tämä on testattu monissa yli kahden tunnin kisoissa. (Teippauksiin löytyy tarkat ohjevideot, joihin pääsee käsiksi blogin lopussa olevista linkeistä). Jalkaan vielä tukisukat ja nilkkatuelliset suunnistustossut ja tietysti päälle RaPi:n tuliterä seurapaita, jossa komeilee GANT:n logo.

Yhteispelillä se sujuu – jos sujuu. Kun taistellaan sijoista 1000+, tärkeintä on, että päästään maaliin. Matkalla autetaan aina toisia, ja näin kisasta jää hyvä fiilis.

Lähtöviivalla jutustelin nuorempien kanssa ja vertailimme pulsseja: minulla mittari näytti 75 ja pojilla oli jo yli 90. Toinen oli ensimmäistä kertaa viivalla ja toisella oli menossa kolmas avausosuus peräkkäin. Toivottelimme vielä onnea matkaan.

Suunnistuksen paras vaihe on se, kun saa kartan käteen ja muu maailma unohtuu – silloin ei edes sadetta huomaa.

Ryysiksestä metsään ja kohtalokas virhe juomapaikalla

Lähtötuuttaus lähettää Jukolan veljekset matkaan. Hirveä ryysis ja kapea ura sumputtavat pian porukan, ja juoksu pysähtyy täysin. Lopulta massa vyöryy K-pisteelle, ja siinä avaan kartan. Ensimmäinen rasti on 1,5 kilometrin päässä ja näyttää aika pahalta. On pakko ottaa rauhassa, ettei Kytäjän painajainen toistu – sadekin on aivan samanlainen kuin silloin.

Koodeja huudetaan heti alussa, ja letkan vauhti on pelkkää kävelyä varsinkin vihreillä alueilla. Seuraan vain tarkasti kompassia ja havainnoin vastaan tulevia polkuja sekä ojia. Ensimmäisen rastin painajainen ei toteudu, vaan oikea hajonta numero 31 osuu hienosti kohdalleen. Suunnistus alkaakin sujua hyvin, tosin päähuomio menee siihen, huutaako joku samaa koodia kuin minä.

Neljännen rastin jälkeen totesin, että seuraavana on juomarasti, joten se ei ole hajontaa. Seurasin letkaa ja suunnittelin reittiä jo eteenpäin. Tässä tapahtui virhe. Tulin juomarastille, join, ja ryntäsin saman tien tielle unohtaen hakea itse 5. rastin, joka oli reilu 50 metriä juomapaikan takana. Onneksi en tajunnut asiaa vielä lainkaan metsässä.

Pehvasta ylös ja eteenpäin

Kuudennelle rastille juostiin kieli vyön alla pitkin tietä ja sitten rynnättiin joukolla metsään kohti mäessä olevaa rastia. Kukaan ei tajunnut, että siinä oli paha jyrkänne, johon porukka ruuhkautui - pieni kierto olisi ollut nopeampia. Joku yritti kiivetä liian jyrkästä kohdasta ylös, mutta voimat eivät riittäneet. Minä työnsin häntä pehvasta ylös, ja hän kiitti. Yritin itse perässä, mutta kohtasin saman ongelman – kunnes joku vuorostaan työnsi minut ylös ja minä kiitin. Yhteispelillä se sujuu!

Yhdeksännellä rastilla tulin väärälle hajonnalle, mutta oikea oma hajontani oli vain 100 metriä seuraavan rastin suuntaan, joten käytännössä siitä ei tullut pummia. Melkein puolet radasta käyty, eikä yhtään pummia (luulin).

Rastiväli 11–12 oli pari kilometriä pitkä. Ylämäki kohti ensiapupistettä tuntui pitkältä, ja fysiikassa alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä siitä, että voimat alkavat hiipua. Rasti löytyi kuitenkin hyvin.

Rastiväli 13–14 aiheutti eniten sydämentykytyksiä. Paikka näytti heti hankalalta, ja jos siitä menee ohi, niin hyvä ei heilu. Olin kolmen henkilön ryhmässä, jossa oli kaikilla sama koodi, ja kaikki olimme yhtä epävarmoja. Eteneminen oli hidasta ja pälyilevää. Koodeja huudettiin joka puolelta. Jostain kaukaa kuului myös "185", mutta ei sanaa "TÄÄLLÄ!". Lopulta näkyviin tuli avokallio, ja yhden meistä vauhti alkoi kiihtyä – hän pääsi ilmeisesti kartalle. Kalliolta 100 metriä itään, ja rasti löytyi! Kaikki huokasivat helpotuksesta. Maalissa pohdimme, että se oli kisan vaikein rasti.

Yksinäinen rasti ja lampun korjausta lennosta

Rasti 15 oli toiseksi viimeinen hajonta ja näytti helpolta. Ongelmana oli vain se, ettei kenelläkään muulla vaikuttanut olevan samaa koodia (83) kuin minulla, ja epävarmuus alkoi iskeä. Vastaan tuli rasti 75, ja sen luona eräs naispuolinen suunnistaja kertoi ystävällisesti, että olimme parhaillaan suon vierellä olevalla kivellä. Oma rastini oli siitä enää 200 metrin päässä, joten otin suunnan ja etenin reippaasti. Noin sata metriä ennen rastia joku huusi pimeydestä koodia, ja minä vastasin: ”Tule perässä, täällä se on!” Rastilla ei näkynyt ketään muita, ja perässäni tullut kaveri tokaisi helpottuneena: ”Onneksi luotin sinuun.”

Matka jatkui letkoissa, kunnes yhtäkkiä edessä oli ruuhkaa. Jonkun juoksijan otsalampun johto oli irronnut, ja pari muuta suunnistajaa repi hänen paitaansa päältä saadakseen liitoksen kuntoon ja lampun taas palamaan. Paita jäi kuitenkin ikävästi ruttuun akun päälle, joten huusin: ”Pysähdy hetkeksi, niin vedän paidan alas!” Palkkioksi sain kiitoksen ja hyvän mielen. Yhteispeli toimi taas.

Viimeisellä hajonnalla tein virheen, kun en luottanut tarpeeksi itseeni. Olin jo aivan oman rastini lähellä, kun ohi pyyhälsi kaksi nuorta miestä kovaa vauhtia. ”Menettekö satakahteenkymmeneenyhteen (121)?” huusin. ”Joo, perässä vain!” he vastasivat.

No, pieleenhän se meni. Siitä seurasi noin parin minuutin pummi, sillä kaverit menivät väärälle hajonnalle ja minä tietysti uskollisesti heidän perässään.

Kramppeja ja ojien ylityksiä

Matkan varrella ylitettiin valtava määrä syviä ja leveitä ojia. Loppua kohden hyppy alkoi jo pahasti hyytyä, ja ajoittain löysin itseni lähes ojan pohjalta mudasta. Kerran kompastuin pimeässä johonkin juurakkoon ja yritin väkisin pitää itseni pystyssä. Siinä samassa pohkeeseen iski aivan järkytön kramppi, ja huusin suorasta tuskasta.

Joku takana tuleva kysyi heti: ”Sattuiko pahasti?” ”Kramppi vain!” huusin takaisin ja kömmin ylös.

Viimeinen pätkä oli pelkkää putkea, ja sain puristettua siihen vielä pienen loppukirin. Omasta mielestäni suoritus oli hieno: ei yhtään pahaa pummia, vain muutamia pieniä 1–2 minuutin harhailuja. Kellon pysähtyessä aika näytti 2.30, ja olin todella ylpeä suorituksestani.

Tuomio itkumuurilla

Kun menin Emit-kortin tarkastukseen, homma tyssäsi siihen paikkaan: minut ohjattiin suoraan itkumuurille selvittämään leimauksia. Jonossa oli toistakymmentä muutakin suunnistajaa, joten olin aluksi luottavainen – ajattelin, että jonkin rastin leimasinlaite oli varmaankin ollut metsässä pimeänä ja kaikilta puuttui sama leima.

Kun näytöltä näytettiin, missä kohdassa punainen, hylätty rasti sijaitsi, tajusin totuuden heti. Se oli se 5. rasti, jonka olin juomapaikan huumassa ohittanut kokonaan. ”Myönnätkö virheesi, et siis kiistä mitään? Sitten allekirjoitus tähän paperiin”, toimitsija sanoi.

Se oli siinä. Hylkäys tuli. Hiukanhan se harmitti, mutta vain pienen hetken. Ei tässä sentään olympiakullasta kisattu. Kokemus oli silti kaiken vaivan arvoinen.

Tavoitteena terveys!

Kun viimeistelen tätä blogia, on keskiviikko eli hiukan reilut kolme päivää siitä, kun tulin maaliin. Olen toipunut Jukolan rasituksesta hyvin. Valvomisesta aiheutunut väsymys oli oikeastaan suurin haaste, sillä nivelet ja lihakset kestivät Kotkan ryteiköt hienosti ilman kummempia kipuja.

Vaikka suoritukseni hylättiin, onnistuin silti tärkeimmässä tavoitteessani: terveyden ylläpitämisessä. Liian usein urheilussa tavoitteeksi asetetaan jokin muu kuin terveys – kuten kisan voitto tai oman tuloksen parantaminen hinnalla millä hyvänsä. Terveys kuitenkin säilyy parhaiten silloin, kun liikunnan annostelu on oikeaa ja ennen kaikkea monimuotoista.

Jo huomenna suuntaan soutamaan, sillä viikon päästä on edessä pieni kisailu Saimaalla: Kalevan Kierroksen 30 kilometrin soutu. Sen jälkeen airot saavat jäädä hetkeksi, ja alkaa pyöräilykausi. Treenaan puolitoista kuukautta tiiviisti pyörän päällä, minkä jälkeen testaan taas kuntoni Seinäjoella Kalevan Kierroksen 75 kilometrin pyöräilyosuudella  Syksyllä kauden huipentaa se kaikkein paras laji eli suunnistus, jossa matkana on 25 kilometriä Hyvinkäällä. Luistelu, hiihto ja juoksu on jo suoritettu tältä vuodelta. Kuusi lajia vuoden aikana - monimuotoisuus pitää vaivat loitolla.

Jukolan kokemus oli jälleen kerran aivan mahtava. Tunnelma RaPi:n leirissä oli uskomattoman positiivinen, ja juttu luisti. Suuri kiitos vielä kaikille rapilaisille! Vuoden päästä lähdetäänkin sitten kiipeämään Vuokatin vaaroja ylös ja alas – ja pidetään taas terveydestä huolta.

"Liike"

Muita linkkejä:

Linkki videoon jossa käydään reitti läpi

Nilkan teippaus

Polven teippaus

Suunnistus koukuttaa

Blogeja on kaikkiaan 40 kpl käykää lukemassa tästä linkistä!