Erään juoksun tarina

Aiemmassa blogissani olen kertonut, että olen kalevankiertäjä( Linkki blogiin: Monipuolisuutta liikuntaan). Laji tuo tärkeää monimuotoisuutta liikuntaani, koska siinä harjoitellaan ja suoritetaan kuutta eri lajia vuoden aikana. Tänään on kalevankiertäjän juhlapäivä. Suoritusvuorossa on juoksu ja juoksumatkana puolimaraton Porin Yyterissä. Juoksua ei suoriteta Yyterin hiekalla, vaan koko matka on asfalttia. Lisäksi reitti on lähes tasainen ja siinä on monen kilometrin pituisia suoria. Kuulostaa tosi tylsältä.

 En ole kovin kilpailuhenkinen, mutta haluan hiukan kisailla. Liikuntani on tavoitteellista ja tavoitteena on terveys. Koska reitti on helppo, fiilis omasta kunnosta on hyvä ja sää mitä mainioin, päätän laittaa juoksulle muitakin tavoitteita. Loppuaika 1.45 - 2 h, keskipulssi 160 sykettä/min, viimeinen kilometri kisani nopein ja tietysti hyväkuntoisena maalissa.

 Juoksu hoitaa mieltä!

 Koko ikäni olen liikkunut paljon, mutta vasta viimeiset 10 vuotta olen harrastanut kestävyysliikuntaa. Ennen ajattelin, kuten niin moni muukin, että mitään ei ole niin tylsää kuin suoralla asfalttia juokseminen. Ajatukseni ovat muuttuneet sitä myönteisemmiksi mitä enemmän ole juossut asfaltilla. Kun juoksuun saa hyvän rytmin, siitä tulee hyvä fiilis ja ajatusten voi antaa "lentää". Mihinkään yhteen asiaan en välttämättä pystyä keskittymään, koska jalat tarvitsevat paljon verta ja aivot jäävät tällöin vähemmälle. Kunnon kestävyysjuoksijaa ei haittaa, vaikka juoksulenkki olisikin 10 km:n suora baana. Riittää, kun saa juoksuun hyvän rytmin ja antaa ajatustensa edetä unenomaisesti asiasta toiseen. Jotkut tosin kyttäävät jatkuvasti sykkeitään ja vauhtiaan, mutta he ovat suorittajia, jotka usein retostelevat kilpailuhenkisyydellään.

 Harrastan myös suunnistusta. Kun saan kartan käteen, ajatusten on oltava kartassa ja ympäröivissä metsässä, mikäli haluaa myös löytää vieraasta metsästä pois. Se on asfalttijuoksulle lähes vastakkainen tapa hoitaa "päätään" juoksun aikana. Polkujuoksu on näiden välimuoto, jossa ei saa tasaista rytmiä, mutta syntyy samantapainen fiilis kuin suunnistuksessa. Siis kannatta harrastaa juoksua monipuolisesti, niin se hoitaa myös mieltä monitahoisesti ja voi säästää juoksijan tyypillisiltä rasitusvammoilta.

 Yyteri Maraton


 Palataanpa päivän juoksuun. Ryntäsin matkaan muun joukon mukana liian kovaa, mutta sykettä en päästänyt yli 160/min. Olen sen verran kokenut tietääkseni, että siitä ei hyvä heilu juoksun loppupuolella, jos syke on korkeampi. En seuraa sykettä kuin kisassa ja sitäkin vain kilometrin välein, kun sykemittari hälyttää. Kun löydän rytmin, niin juoksu tuntuu kevyeltä ja ajatukset rullaavat päässäni.

 Mietin ajomatkaa tänne. Valtavat tasaiset pellot osoittautuvat suuriksi lammikoiksi viimeaikaisten sateiden jäljiltä. Nyt aurinko paistaa. Ajatus hyppää rakkaaseen vaimoon, jolle lähetin videon Yyterin hiekkasärkästä ja ulapasta. Hänen kommenttinsa on: "Mun olisi pitänyt lähteä  mukaan". Yleensäkin juostessani kelailen päivän tapahtumia.

 Kello hälyttää, neljä kilometriä juostu, keskisyke 159 ja nopeus 4,50 min/km. Joku minua iäkkäämpi nainen sipsuttaa hitaasti ohi ja lähden hetkeksi peesiin, mutta hänen vauhtinsa tuntuu kovalta, siispä hidastan ja palaan ajatuksiini. Ajatukset hyppivät iäkkäästä huonokuntoisesta isästäni, maailmalle lentäneisiin lapsiin. Yhtäkkiä huomaan ajattelevani jotain yksityiskohtaa kotini alakertaan tekemästäni remontista. Ajatukseni katkeavat aina, kun kello ranteessani tärisee ja tarkastan sykkeen. 

 Yhtäkkiä vieressäni puuskuttaa nainen, joka työntää kärryjä. Kuulen kysymyksen: "Nukkuko Venla jo?" Vaunuista suojamuovin alta kuuluu vastus: ”Joo.” Katson kelloani, vauhtini 5.05 km/min ja syke 161 minuutissa, häh. Kysyn naiselta, että pääsenkö kyytiin? Nainen katsoo hetken ja vastaa: "Et pääse" ja lisää hiukan vauhtia häviten vaunuineen horisonttiin. Puolet juoksijoita vastaa jotain ja joku jopa jatkaa keskustelua. Toinen puoli ei reagoi mitenkään, vaan he keskittyvät juoksuun ja kaikkivoipaan sykemittariin. Puhehan vie voimia ja se heikentää loppuaikaa.

 Seuraavaksi ajatus hyppään työasioihin. Perjantaina viimeinen potilaani oli notkeutta vaativaa lajia 15 vuotta harrastanut 18-vuotias henkilö. Selän magneettikuvista löytyi samanlaisia ikääntymisen muutoksia kuin normaalisti löytyy 40 – 50 vuotiailta. Mistähän mahtoi johtua ja mikä hoidoksi? Mietin, miksi näitä nuorella urheilijalla tapahtuneita ikääntymisen muutoksia usein vähätellään. Yritän yleensä diplomaattisesti kertoa, mitä mieltä olen asiasta. "Monipuolisuutta liikuntaan ja jätä ääritaivutukset kokonaan pois". Niinpä urheilijat käyvät luonani usein vain yhden kerran. En enää mainosta itseäni urheilufysioterapeutiksi.

 Juoksu etenee helposti ja rytmikkäästi aina puoleen matkaan asti. Ajatukset virtaavat päässäni ja mieleen tulee myös ajatus tehdä tästä juoksussa blogikirjoitus. Takaa kuuluu jälleen askelten töminää ja pian kuuden juoksijan ryhmä ohittaa minut. Päätän lähteä mukaan. Kaksi kilometriä juoksenkin mukana. Ensimmäisen kilometrin jälkeen keskisyke 163 ja toisen jälkeen 168. Siinä tapahtui virhe joka "pilasi" loppujuoksun. 

 Asteittain vauhtini hidastuu. Jalat alkavat tuntua raskaalta ja askel lyhenee. Ajatus ei enää lennä vaan keskittyminen menee siihen, että juoksu pysyy kasassa. 16 km kohdalla tulee ensimmäisen kerran voimakas tarve kävellä ja muutenkin ajatus on "että mitä hittoa minä täällä teen". Tämä tunne tosin tulee vähintään kerran joka kisassa. Aivot alkavat viestittää: "Lopeta tämä hulluttelu ja kävele. Juoksun jatkaminen ei ole järkevää terveytesi kannalta".  En usko aivojen viestiä vaan sinnittelen ja aivot antavat periksi.

 Kun juoksuporukkani (SunDayRunner) kanssa käyn sunnuntaipitkiksellä, niin vauhti on selkeästi hitaampaa. Hyvä fiilis yleensä paranee entisestään 16 km:n kohdalla, kun "mielihyvähormonit" alkaa oikein kunnolla vaikuttaa. Vanha sanonta "ei matka tapa vaan vauhti" pitää kyllä paikkansa.

 Viimeiset neljä kilometriä ovat melko vaikeita, joskaan eivät aivan tappavia. Juottopaikka tulee tarpeeseen. Otan viimeisen energiageelin ennen juottopaikkaa. Laitan suolatabletin kielen alle, mikä kokemukseni mukaan pitää hyvin poissa pohkeissa orastavat krampit. Jatkan juoksua ja yhtäkkiä huomaan, että kädessäni on vielä muovinen geelipakkaus eikä ajanottotunniste. Ennen lähtöä olin pujottanut tunnisteen tossujen nauhojen alta, mutta liimaus petti ja jouduin ottamaan sen käteeni. Sen verran ajatus oli kateissa, että olin heittänyt pahvisen tunnistenauhan roskiin. Ei kun takaisin ja roskista "dyykkaamaan". Onneksi se löytyi.

 Viimeinen kilometri alkaa ja lisään vauhtia, vaikka juoksu on kankeaa ja töksähtelevää. Pääsen maaliin ja poikkeuksellisesti loppusuoran loppukiri jäi tällä kertaa tekemättä. 

 Saavutinko tavoitteet?

 Loppuaika oli 1.55 ja keskipulssi melko tarkkaan 160. Loppumatkasta olin niin uupunut jaloista, että en saanut sykettä kunnolla nousemaan. Viimeinen kilometri ei ollut lähellekään nopeimpani. Lopussa juoksu ei ollut mukavaa ja maalissa olin mielestäni liian uupunut. Vaikka olin maalissa hyvin väsynyt, niin en tuntenut kipua. Selkä, lonkat, polvet jopa löysät nilkkani (teippasin ne ennen juoksua) eivät kipuilleet juoksun aikana eivätkä maaliin tulon jälkeen.(Linkki: Löysän nilkan tarina) Kävely juoksun jälkeen oli tosi jäykkää. Laahustin autolle, vaihdoin kuivat vaatteet ja lähdin kevyelle hölkälle Yyterin hiekkarannalle ennen kahden tunnin ajoa kotiin.

 Kotona autosta nouseminen oli hankalaa ja varsinkin pohkeet olivat kipeät. Vaimo oli vastassa ovella ja tokaisi: "Selvisit sitten hengissä", johon vastasin ”Reitti oli niin tasainen, että ei ollut riittävän suurta ylämäkeä, johon olisin hyytynyt.”

Pitäisikö venytellä? Ei pidä! Suurin osa jäykkyydestä ja kireyksistä on niveliä, hermoja ja muita kudoksia suojaavaa. Jos väkisin venyttelet suojaa pois, niin se pitkittää kudosten elpymistä. Sen sijaan menin polkemaan kuntopyörää ja pohkeiden kipu helpotti selvästi. 

Kun viimeistelen blogiani, istun sohvalla ja rapsuttelen kissoja. Maaliin tulosta on aikaa reilu vuorokausi. Olen juuri tullut kevyeltä leikiltä, johon vaimo sai minut houkuteltua. Mietin mikä meni juoksussa pieleen, kun fiilis juoksun jälkeen ei ollut kovin hyvä. Terveys unohtui. Kun juoksutekniikka lopussa ”hajosi", niin nautinto hävisi. Lihasten tuki nivelille väheni ja esim. rustovaurion vaara polvessa kasvoi merkittävästi. Pohkeissa syvä lihas (soleus) on edelleen kipeä ja selvästi ärtynyt. Lievää lihaskipua on jaloissa, mutta se kuuluu asiaan. 

 Jatkossa keskityn taas enemmän terveyteen ja unohdan aikatavoitteet. Olen 60 vuotta harrastanut liikuntaa, enkä ole kärsinyt juuri mistään vaivoista. En aio olla niin tyhmä, että pilaan terveyteni yrittämällä väkisin voittaa. Minulle riittää jatkossakin hyvä fiilis kevyemmästä liikunnasta.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Väärin kyykätty, hirveän jäykkä ja lättäjalat (päivän pakina)

"Löysän nilkan tarina"

Venyttely on turhaa!

Mustelmasta arpeen!

"Koppikarisman" kehittyminen.

Kipeän selän tarina

Kipeän selän tarina jatkuu...

Kilpailuhenkinen, kisailija vai nautiskelija

Taistelu painovoimaa vastaan