Aiemmassa blogissani olen kertonut, että olen kalevankiertäjä( Linkki blogiin: Monipuolisuutta liikuntaan). Laji tuo
tärkeää monimuotoisuutta liikuntaani, koska siinä harjoitellaan ja suoritetaan
kuutta eri lajia vuoden aikana. Tänään on kalevankiertäjän juhlapäivä. Suoritusvuorossa
on juoksu ja juoksumatkana puolimaraton Porin Yyterissä. Juoksua ei
suoriteta Yyterin hiekalla, vaan koko matka on asfalttia. Lisäksi reitti
on lähes tasainen ja siinä on monen kilometrin pituisia suoria. Kuulostaa tosi
tylsältä.
En ole kovin kilpailuhenkinen, mutta haluan hiukan kisailla.
Liikuntani on tavoitteellista ja tavoitteena on terveys. Koska reitti on
helppo, fiilis omasta kunnosta on hyvä ja sää mitä mainioin, päätän
laittaa juoksulle muitakin tavoitteita. Loppuaika 1.45 - 2 h, keskipulssi 160
sykettä/min, viimeinen kilometri kisani nopein ja tietysti
hyväkuntoisena maalissa.
Juoksu hoitaa mieltä!
Koko ikäni olen liikkunut paljon, mutta vasta viimeiset 10 vuotta olen
harrastanut kestävyysliikuntaa. Ennen ajattelin, kuten niin moni muukin, että
mitään ei ole niin tylsää kuin suoralla asfalttia juokseminen. Ajatukseni ovat
muuttuneet sitä myönteisemmiksi mitä enemmän ole juossut asfaltilla. Kun
juoksuun saa hyvän rytmin, siitä tulee hyvä fiilis ja ajatusten voi antaa
"lentää". Mihinkään yhteen asiaan en välttämättä pystyä
keskittymään, koska jalat tarvitsevat paljon verta ja aivot jäävät tällöin vähemmälle.
Kunnon kestävyysjuoksijaa ei haittaa, vaikka juoksulenkki olisikin 10 km:n
suora baana. Riittää, kun saa juoksuun hyvän rytmin ja antaa ajatustensa edetä
unenomaisesti asiasta toiseen. Jotkut tosin kyttäävät jatkuvasti sykkeitään ja
vauhtiaan, mutta he ovat suorittajia, jotka usein retostelevat
kilpailuhenkisyydellään.
Harrastan myös suunnistusta. Kun saan kartan käteen, ajatusten on
oltava kartassa ja ympäröivissä metsässä, mikäli haluaa myös löytää vieraasta
metsästä pois. Se on asfalttijuoksulle lähes vastakkainen tapa hoitaa
"päätään" juoksun aikana. Polkujuoksu on näiden välimuoto, jossa ei
saa tasaista rytmiä, mutta syntyy samantapainen fiilis kuin
suunnistuksessa. Siis kannatta harrastaa juoksua monipuolisesti, niin se
hoitaa myös mieltä monitahoisesti ja voi säästää juoksijan tyypillisiltä
rasitusvammoilta.
Yyteri Maraton
Palataanpa päivän juoksuun. Ryntäsin matkaan muun joukon mukana liian
kovaa, mutta sykettä en päästänyt yli 160/min. Olen sen verran kokenut
tietääkseni, että siitä ei hyvä heilu juoksun loppupuolella, jos syke on
korkeampi. En seuraa sykettä kuin kisassa ja sitäkin vain kilometrin
välein, kun sykemittari hälyttää. Kun löydän rytmin, niin juoksu
tuntuu kevyeltä ja ajatukset rullaavat päässäni.
Mietin ajomatkaa tänne. Valtavat tasaiset pellot osoittautuvat suuriksi
lammikoiksi viimeaikaisten sateiden jäljiltä. Nyt aurinko paistaa. Ajatus
hyppää rakkaaseen vaimoon, jolle lähetin videon Yyterin
hiekkasärkästä ja ulapasta. Hänen kommenttinsa on: "Mun olisi pitänyt
lähteä mukaan". Yleensäkin juostessani kelailen päivän tapahtumia.
Kello hälyttää, neljä kilometriä juostu, keskisyke 159 ja nopeus 4,50
min/km. Joku minua iäkkäämpi nainen sipsuttaa hitaasti ohi ja lähden
hetkeksi peesiin, mutta hänen vauhtinsa tuntuu kovalta, siispä hidastan ja
palaan ajatuksiini. Ajatukset hyppivät iäkkäästä huonokuntoisesta isästäni,
maailmalle lentäneisiin lapsiin. Yhtäkkiä huomaan ajattelevani jotain
yksityiskohtaa kotini alakertaan tekemästäni remontista. Ajatukseni katkeavat
aina, kun kello ranteessani tärisee ja tarkastan sykkeen.
Yhtäkkiä vieressäni puuskuttaa nainen, joka työntää kärryjä. Kuulen
kysymyksen: "Nukkuko Venla jo?" Vaunuista suojamuovin alta kuuluu
vastus: ”Joo.” Katson kelloani, vauhtini 5.05 km/min ja syke 161
minuutissa, häh. Kysyn naiselta, että pääsenkö kyytiin? Nainen katsoo
hetken ja vastaa: "Et pääse" ja lisää hiukan vauhtia häviten
vaunuineen horisonttiin. Puolet juoksijoita vastaa jotain ja joku jopa jatkaa
keskustelua. Toinen puoli ei reagoi mitenkään, vaan he keskittyvät juoksuun ja kaikkivoipaan
sykemittariin. Puhehan vie voimia ja se heikentää loppuaikaa.
Seuraavaksi ajatus hyppään työasioihin.
Perjantaina viimeinen potilaani oli notkeutta vaativaa lajia 15
vuotta harrastanut 18-vuotias henkilö. Selän magneettikuvista löytyi samanlaisia
ikääntymisen muutoksia kuin normaalisti löytyy 40 – 50 vuotiailta.
Mistähän mahtoi johtua ja mikä hoidoksi? Mietin, miksi näitä nuorella
urheilijalla tapahtuneita ikääntymisen muutoksia usein vähätellään. Yritän
yleensä diplomaattisesti kertoa, mitä mieltä olen asiasta.
"Monipuolisuutta liikuntaan ja jätä ääritaivutukset kokonaan pois". Niinpä
urheilijat käyvät luonani usein vain yhden kerran. En enää mainosta
itseäni urheilufysioterapeutiksi.
Juoksu etenee helposti ja rytmikkäästi aina puoleen matkaan asti.
Ajatukset virtaavat päässäni ja mieleen tulee myös ajatus tehdä tästä
juoksussa blogikirjoitus. Takaa kuuluu jälleen askelten töminää ja pian
kuuden juoksijan ryhmä ohittaa minut. Päätän lähteä mukaan.
Kaksi kilometriä juoksenkin mukana. Ensimmäisen kilometrin jälkeen
keskisyke 163 ja toisen jälkeen 168. Siinä tapahtui virhe joka
"pilasi" loppujuoksun.
Asteittain vauhtini hidastuu. Jalat alkavat tuntua raskaalta ja askel
lyhenee. Ajatus ei enää lennä vaan keskittyminen menee siihen, että juoksu
pysyy kasassa. 16 km kohdalla tulee ensimmäisen kerran voimakas tarve kävellä
ja muutenkin ajatus on "että mitä hittoa minä täällä teen". Tämä
tunne tosin tulee vähintään kerran joka kisassa. Aivot alkavat viestittää:
"Lopeta tämä hulluttelu ja kävele. Juoksun jatkaminen ei ole järkevää
terveytesi kannalta". En usko aivojen viestiä vaan sinnittelen ja
aivot antavat periksi.
Kun juoksuporukkani (SunDayRunner) kanssa käyn sunnuntaipitkiksellä, niin
vauhti on selkeästi hitaampaa. Hyvä fiilis yleensä paranee entisestään 16 km:n
kohdalla, kun "mielihyvähormonit" alkaa oikein kunnolla vaikuttaa.
Vanha sanonta "ei matka tapa vaan vauhti" pitää kyllä paikkansa.
Viimeiset neljä kilometriä ovat melko vaikeita, joskaan eivät aivan
tappavia. Juottopaikka tulee tarpeeseen. Otan viimeisen energiageelin ennen
juottopaikkaa. Laitan suolatabletin kielen alle, mikä kokemukseni mukaan pitää
hyvin poissa pohkeissa orastavat krampit. Jatkan juoksua ja yhtäkkiä huomaan, että
kädessäni on vielä muovinen geelipakkaus eikä ajanottotunniste. Ennen lähtöä
olin pujottanut tunnisteen tossujen nauhojen alta, mutta liimaus petti ja
jouduin ottamaan sen käteeni. Sen verran ajatus oli kateissa, että olin
heittänyt pahvisen tunnistenauhan roskiin. Ei kun takaisin ja roskista
"dyykkaamaan". Onneksi se löytyi.
Viimeinen kilometri alkaa ja lisään vauhtia, vaikka juoksu on kankeaa ja
töksähtelevää. Pääsen maaliin ja poikkeuksellisesti loppusuoran loppukiri jäi tällä
kertaa tekemättä.
Saavutinko tavoitteet?
Loppuaika oli 1.55 ja keskipulssi melko tarkkaan 160. Loppumatkasta olin
niin uupunut jaloista, että en saanut sykettä kunnolla nousemaan.
Viimeinen kilometri ei ollut lähellekään nopeimpani. Lopussa juoksu
ei ollut mukavaa ja maalissa olin mielestäni liian uupunut. Vaikka olin
maalissa hyvin väsynyt, niin en tuntenut kipua. Selkä, lonkat, polvet jopa
löysät nilkkani (teippasin ne ennen juoksua) eivät kipuilleet juoksun aikana eivätkä
maaliin tulon jälkeen.(Linkki: Löysän nilkan tarina) Kävely juoksun jälkeen oli tosi jäykkää. Laahustin
autolle, vaihdoin kuivat vaatteet ja lähdin kevyelle hölkälle Yyterin
hiekkarannalle ennen kahden tunnin ajoa kotiin.
Kotona autosta nouseminen oli hankalaa ja varsinkin pohkeet olivat kipeät.
Vaimo oli vastassa ovella ja tokaisi: "Selvisit sitten hengissä",
johon vastasin ”Reitti oli niin tasainen, että ei ollut riittävän suurta
ylämäkeä, johon olisin hyytynyt.”
Pitäisikö venytellä? Ei pidä! Suurin osa jäykkyydestä ja kireyksistä on
niveliä, hermoja ja muita kudoksia suojaavaa. Jos väkisin venyttelet suojaa
pois, niin se pitkittää kudosten elpymistä. Sen sijaan menin polkemaan
kuntopyörää ja pohkeiden kipu helpotti selvästi.
Kun viimeistelen blogiani, istun sohvalla ja rapsuttelen kissoja. Maaliin tulosta
on aikaa reilu vuorokausi. Olen juuri tullut kevyeltä leikiltä, johon vaimo sai
minut houkuteltua. Mietin mikä meni juoksussa pieleen, kun fiilis juoksun
jälkeen ei ollut kovin hyvä. Terveys
unohtui. Kun juoksutekniikka lopussa ”hajosi", niin nautinto
hävisi. Lihasten tuki nivelille väheni ja esim. rustovaurion vaara polvessa
kasvoi merkittävästi. Pohkeissa syvä lihas (soleus) on edelleen kipeä ja
selvästi ärtynyt. Lievää lihaskipua on jaloissa, mutta se kuuluu asiaan.
Jatkossa keskityn taas enemmän terveyteen ja unohdan aikatavoitteet. Olen
60 vuotta harrastanut liikuntaa, enkä ole kärsinyt juuri mistään vaivoista. En
aio olla niin tyhmä, että pilaan terveyteni yrittämällä väkisin voittaa.
Minulle riittää jatkossakin hyvä fiilis kevyemmästä liikunnasta.
.jpg)
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi blogista